Blogiarkisto

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Pariisin vuosi paketissa

Niin kovalla vauhdilla ovat menneet viimeiset viikot ja kuukaudet Pariisissa, etten ole lainkaan ehtinyt kirjoitella tänne blogin puolelle. Kesäkuussa minulla ei ollut kliinistä harjoittelua ollenkaan kun päätin neurologian harjoitteluni jo toukokuun lopussa. Niin minulle jäikin hyvin aikaa nauttia Ranskasta tavallisten kurssien ohella. Reissua pukkasi suuntaan sun toiseen kun kävin niin etelä-Ranskan Labennessa surffaamassa, vaihtoperheeni vanhempia tervehtimässä Bordeauxissa, Sancerressa trail-juoksukisassa sekä Alpeilla kiipeilemässä. Täytyy myöntää, että opiskelut kesäkuun lopun tentteihin jäivät varsin viime tippaan ja viimeinen viikko ennen tenttejä olikin pyhitettävä lähes täysin neurologille, patologialle ja farmakologialle. Kaiken lisäksi tuolle viikolle sattui varsinainen helleaalto kun päivisin lämpömittari kipusi lähes +40C eikä elohopea öisinkään laskenut alle +30 asteen. Voin kertoa, että Pariisin keltaisessa suurkaupungissa tuollaisten lukemien tuntuvan todella tukalilta. Kuin olisi saunassa 24/7! Onneksi huoneeni Montparnassella sijaitsi maan alla, joten siellä lämpötilat säilyivät siedettävissä lukemissa. Pariisin kirjastoissa sen sijaan ei ilmeisestikään harrasteta ilmastointia...

Nyt on siis Paris VI yliopiston kolmannen vuoden lääketieteen opinnot tentitty, ja mikäli viimeiset kolme tenttiä menevät läpi, kaikki hyväksytty. Samoin kolme kliinistä harjoitteluani keuhkotautien - , sisätautien - ja neurologian osastoilla ovat suoritettu. Varsin haastavat ja vaativat ovat tämän vuoden opinnot olleet, mutta työ on kyllä ollut vaivansa arvoista. Olen kehittynyt valtavasti ja erityisesti kokemus potilaskontakteissa on ainutlaatuista. Seuraavaksi täytyy alkaa selvitellä, josko saisin joitain kursseja hyväksi luettua mutta joka tapauksessa putoan vuosikurssilta Suomen päässä. Näinpä minua odottaakin ensi syksynä uudet kurssikaverit ja uusi klinikkaryhmä!

En ole aivan varma kirjoittelinko tänne aikanaan CAF:n asumistuesta. Ranskassa myös ulkomaalaiset opiskelijat voivat nimittäin hakea valtion asumistukea. Tämä prosessi käydään CAF-järjestön kautta ja on kuuluisa haastavuudestaan. En tosin ikinä olisi voinut henkisesti valmistautua siihen, kuinka hankalaa se tosiasiassa oli. Itse laitoin ensimmäisen hakemukseni vetämään syyskuussa Pariisiin muutettuani. Se ilmeisesti jotenkin mystisesti katosi, sillä lokakuussa jouduin tekemään uuden. Lähetettyäni (niin luulin) kaikki pyydetyt paperit sain useamman kerran kirjeitä, joissa pyydettiin vielä jokin uusi dokumentti ja kävi niinkin, että sain lähettää saman asiakirjan, jonka jo kertaalleen olin lähettänyt, useampaan kertaan. Aloin jo olla hieman kärsimätön kun oma muuttoni Montparnasselle lähestyi eikä avustusta vieläkään kuulunut. Suoraan sanottuna olin jo menettänyt toivoni ja olin varma, etten mitään tukea tule koskaan saamaankaan. Mutta kuinka ollakaan! Viimeisen tenttini tentittyäni ja klinikkaharjoitteluni kuitattuani huomasin saaneeni Caf:lta sähköpostia, jossa minulle kerrottiin tukipäätöksen viimein tulleen. Sydän pamppaillen kirjauduin sivuille ja KYLLÄ! Tuki oli viimein myönnetty! Eihän siinä kestänyt kuin 10 kuukautta... onneksi tuki myönnetään takautuvasti, joten sain koko vuoden tuen kerralla. Taas taisi Pariisi osoittaa, että kärsivällisyys palkitaan. Kuten olen ehkä aiemminkin kirjoittanut, ei Pariisi aina välttämättä aukene ihan helposti, mutta kun se viimein avaa ovensa, tuntuu se sitäkin palkitsevammalta.

Pariisista lähtö oli suoraan sanottuna varsinainen hullunmylly. Piti hoitaa yliopistolta uloskirjautuminen, asunnon siivous, pyörän vienti ystävälle hoitoon seuraavaa kertaa odottamaan, valokuvaus lehtiartikkelia varten, ystävien tapaamisia, kiipeilysessioita ynnä muuta. Monet ystäväni lähtivät jo lähes viikkoa aiemmin, joten lähdön tunnelma oli läsnä jo hyvän tovin. Myös monet paikalliset ystäväni lähtivät toisaalle kesää viettämään. Näin myös oma lähtö alkoi tuntua ajankohtaiselta. Vielä pari kuukautta sitten suorastaan hieman pelkäsin kotiinpaluuta; en sen takia, ettenkö viihtyisi Suomessa tai ettenkö ikävöisi ystäviäni ja perhettäni Suomessa vaan pelkäsin jättää Pariisiin rakentamani elämän. Kaikki ne ystävät, kodin, opinnot ja kaupungin, johon olin niin hyvin päässyt tutustumaan. Mutta oikeastaan poislähtö on tapahtunut kuin itsestään. Pala palalta on vaihtovuoteni tullut päätökseensä: ensin muutin pois pienestä kodistani Montmartren kukkulalta. Klinikka loppui. Viikottaiset harrastukset ja rutiinit loppuivat kesän tulon myötä. Opinnot tulivat päätökseen. Suuri joukko ystäviäni lähti koteihinsa. Elämäni tällaisenaan Pariisissa ei ole tarkoituskaan jatkua vuotta pidempään. Olen saanut kokea, oppia, nähdä, tuntea ja elää niin paljon tämän vuoden aikana, ettei sitä millään sanoilla voi kuvata. Voin vain sanoa olevani kertakaikkisen kiitollinen siitä kaikesta, mitä olen saanut. Lähtö on haikeaa ja vaikeaakin, mutta samalla tunnen intoa nähdä, mitä tulema pitää. Olen oppinut valtavasti opinnoista mutta ennen kaikkea elämästä ja itsestäni ja saanut valtavasti rakkaita ystäviä ympäri maailmaa. Uskon, että se pääoma, jonka olen tämän vuoden aikana kerryttänyt tulee kulkemaan mukana koko loppuelämäni: kaikki ne ystävät ja kokemukset, uusi kieli, rohkeus ja usko itseen tulevat kantamaan vielä pitkälle. Niin ainakin uskon, mutta tuleva näyttää. 

Tulevasta en tiedä, mutta usko siihen on kova. Nyt on juuri hyvä hetki palata kotiin. 

Life is like riding a bicycle. In order to keep the balance you must keep moving on. 
P.S. Lämpötila tippuu noin puoleen kotiin palatessani, mutta minun on tunnustettava, että olen siitä vain iloinen. Olen saanut Pariisissa ja Ranskassa ollessani kerrytettyä lämpökiintiöni aivan huippuunsa, joten toppatakkikelit ovat minulle melkein tervetulleita 😉


maanantai 29. toukokuuta 2017

Viimeisiä päiviä Montmartrelaisena

Näin se aika kiitää. Tänään vietän nimittäin viimeistä iltaani pienessä boheemissa asunnossani Montmartren kukkulalla. Vuokrasopimukseni loppuu toukokuun lopussa, joten aika alkaa käydä vähiin. Sopimusta kirjoittaessani en vielä tiennyt varmaksi, mihin asti opintoni täällä Pariisissa kestäisivät, enkä uskaltanut ottaa asuntoa ”kaiken varalta” yhdeksi ylimääräiseksi kuukaudeksi; vuokrat täällä Pariisissa kun eivät ole niitä halvimpia… Onneksi aikani pariisilaisena ei kuitenkaan ihan vielä lopu vaan huomenna kannan kimpsuni ja kampsuni ystävieni avustuksella toiselle puolelle kaupunkia nimittäin Montparnasselle. Pääsen asustamaan viimeiseksi kuukaudeksi vanhempieni ystävien luo. Tosin en ihan liikaa ehdi kesäkuun aikana viettää aikaa Pariisissa, sillä jo keskiviikkona suuntaan kohti Etelä-Ranskaa, jonne lähdemme ystävieni kanssa viikoksi surffaamaan. Tulevan kuun aikana tiedossa on myös kiipeilyleiri Alpeilla ennen loppukuussa koittavia kolmea suurta tenttiä. Aikaa opiskeluun on siis myös löydettävä Ranskasta nautiskelun ohella. Heinäkuun alussa sitten onkin aika hypätä koneeseen ja ottaa suunnaksi kotimaa.


Näiden viimepäivien aikana olen onneksi ehtinyt nauttia Montmartren tunnelmasta niin itsekseni kuin ystävienikin kanssa. Viime viikkojen aikana olen saanut esitellä kotikortteleitani useammillekin vieraille kun ystäväni, kummivanhempani sekä isäni ovat käyneet luonani vierailuilla. On kerrassaan ihana huomata, kuinka hyvin omat kotikujat jo tuntee ja kuinka kotoisilta paikat tuntuvat. On ollut todella ihanaa niitä päästä myös esittelemään rakkaille vieraille. Tänä iltana tehdessäni viimeisen iltakävelyn toisella puolella kukkulaa sijaitsevaan italialaiseen herkkupuotiin meinasin aivan herkistyä kävellessäni pitkin tuttuja kujia. Aivan huomaamattaan sitä on ehtinyt kokea niin monenlaista näissä maisemissa ja kerryttää valtavasti kauniita muistoja. Onneksi tänne voi aina palata, eikä Montparnasse nyt niin kaukana ole. Mutta jotenkin tuntuu, että täältä Montmartrelta lähtö on ikään kuin koko vaihtovuoden lopun alku. Tämä on kuitenkin kotini täällä Pariisissa eikä toisten luona majoittuminen ole aivan sama asia. Mutta ehkä tuleva kuukausi toimiikin pehmeämpänä laskuna taas Suomeen. Täytyy nimittäin myöntää, että kotiinpaluu tai ennemminkin täältä Pariisista lähteminen hieman pelottaa. Tai oikeastaan aika paljonkin. Koko se elämä, jonka olen täällä rakentanut ja kaikki ne ihanat ihmiset, jotka ovat muodostuneet minulle niin tärkeiksi on pian jätettävä tänne 2000 kilometrin päähän. Olen kuullut, että mitä paremmin sitä vaihtokohteeseen sopeutuu, sitä vaikeampaa on myös takaisin paluu. Vain aika näyttää, miten asian laita on omalla kohdallani. Onneksi en päättänyt lähteä toiselle puolen maailmaa vaihtoon, sillä eihän Pariisi nyt ihan niin kaukana Helsingistä ole. Näin voin varsin helposti palata tapamaan rakkaita ystäviäni ja kulkemaan taas vanhoille tutuille kotikujille. Mutta katsotaan sitä sitten syksymmällä! Nyt jatkan Pariisista nautiskelua kun vielä olen täällä!




keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Don't run, fly! Marathon de Paris 2017

Jo ennen Pariisiin muuttamista olin päättänyt, että vaihtovuoteni aikana tahtoisin juosta toisen maratonini. Ensimmäisestä maratonistani Tukholmassa on kulunut pian jo kaksi vuotta, joten nyt oli oiva hetki ottaa uudelleen neidistä mittaa ja katsoa, mihin keho ja mieli kantavat. Ilmoittauduinkin kisaan jo syyskuussa heti tänne muutettuani parin Erasmus-kaverini kanssa. Ihan halpaa lystiä maratonin juoksu ei edes noin aikaisessa vaiheessa ilmoittautuessa ole, sillä hintaa tapahtumalle kertyi reilu 90€. Mutta jos kerran asun vuoden Pariisissa niin enhän vain voi olla juoksematta.


En oikeastaan missään vaiheessa aloittanut maratontreenausta. En juokse maratonia varten vaan juoksen maratonin, koska rakastan juosta. Juosta paljon ja pitkään. Tietenkin hieman pohdin juoksujani viimeisiä kuukausia ennen maratonia ja pidin huolta, että juoksin ainakin yhden pitkän reilu 20 kilometrin lenkin sekä tein joitain maratoniin tähtääviä intervalliharjoituksia. En kuitenkaan ole henkilökohtaisesti suuri harjoitusohjelmien ystävä. Monet ovat kyselleet, miten valmistaudun ja treenaan maratonille, mutta todellisuudessa juoksenteluni ennen maratonia eivät juurikaan eroa tavanomaisesta. Silmäilin erästä löytämääni alle 3:30 aikaan tähtäävää harjoitusohjelmaa ja sitä hetken yritin seuratakin, mutta itselleni se ei vain oikein nappaa. Minulle juoksu on ennen kaikkea suuri intohimo ja tietyn aikataulun seuraaminen alkaa omalla kohdallani helposti stressata ja juoksu maistua puulta. Otin ohjelmasta joitain vinkkejä ja vaikutteita omille lenkeilleni, mutta pääsääntöisesti juoksin koko syksyn ja kevään omia jalkoja ja fiiliksiä kuunnellen. Voi olla, että voisin päästä vielä parempiin aikoihin ja kovempiin suorituksiin täsmällisellä treenaamisella, mutta jos se tarkoittaa, että rakkaus tekemiseen katoaa eikä lenkille lähteminen ja urheilu olekaan ilo ja voimavara, taidan jättää välistä.


Täällä Ranskassa ollessani olen jo juossut kaksi puolimaratonia sekä yhden 20 kilometrin kilpailun. Syksyllä juoksin 20 km de Paris sekä Disneylandin puolimaratonin. Molemmat kisat menivät todella hyvin ja Disneylandin puolimaratonilla sijoituin sarjani (naiset alle 23 vuotta) ensimmäiselle sijalle. Maaliskuussa näytimme siskoni Marian kanssa, mihin suomalainen sisu voikaan kantaa kun uhmasimme kevätmyrskyä ja selätimme Pariisin puolimaratonin kaatosateessa varsin epäsuotuisin lähtökohdin. Pariisin maraton on kuitenkin ollut ehdottomasti tärkein päämääräni koko vuoden. Minulla on oikeastaan hyvin harvoin niin selkeitä tavoitteita kuin minkälaiseksi Pariisin maraton muodostui. Usein tykkään ennemmin ilmoittautua kisoihin vasta hieman ennen itse tapahtumaa juurikin sen takia, etten tahdo ottaa kisoista paineita vaan tahdon mennä ottamaan itsestäni mittaa kun tunnen, että olen siihen valmis ja motivoitunut. Täytyykin myöntää, että ennen maratonia alkoi jännittää ihan eri tavalla kuin tavallisesti ennen juoksutapahtumia. Tavoitteeni oli juosta siihen 3:30 pintaan, mutta minua jännitti aikalailla, olisiko minulla siihen sittenkään paukkuja. 42 kilometriä on kuitenkin aika pitkä matka…


Suureksi onnekseni Mamma oli jo maratonille ilmoittautuessani luvannut tulla minua kannustamaan. Tukholman maratonilla olin saanut pärjätä yksinäni ja jo silloin Mamma lupasi, että seuraavalla kerralla hän olisi paikanpäällä huoltojoukoissa. Parempi olla konkreettisesti paikalla kun kerran ei oltu sairaalan kahvitiloissa ja leikkaussaleissa muuta tehtykään kuin katsottu live-seurannasta Tukholman maratonin juoksijoita. 20 km de Paris –kisankin jälkeen soitin heti maaliviivalta FaceTimella Suomeen kertoakseni kisakuulumiset. Nyt maratonille sain huoltojoukot niin henkisesti kuin fyysisestikin menoon mukaan. Varsinkin niin kokonaisvaltaisessa kisassa kuin maraton on suuri henkinen voimavara kun joku on mukana tukemassa niin ennen juoksua, reitin varrella kuin maalissakin ottamassa vastaan. Juoksusuoritukset ovat minulle paljon enemmän kuin vain fyysinen ponnistus; itsensä puskeminen ja rajojen koettelu saa tunteet pintaan, eikä taida olla montaakaan kilpailua, jossa en joko baanalla tai maalissa olisi itkenyt liikutuksesta ja onnesta. Kun keho on fyysisesti jaksamisensa äärirajoilla, on mieli todella herkkä ja läsnä. Varsinkin pitkissä maratonin ja puolimaratonin kaltaisissa suorituksissa on fyysisen kunnon lisäksi oltava henkisesti hyvin vahva. Ja mikään ei varmasti vahvista väsyneen juoksijan mieltä yhtä paljon kuin tutut kasvot baanan varrella kannustamassa. Meinaa mieli ja sydän pakahtua. Oikeastaan jo ajatuskin siitä, että joku on pian odottamassa radan varrella, saa minut itkemään. Ja ei taida olla montaa kauniimpaa asiaa kuin saapua kaikkensa antaneena maaliin kun siellä on joku vastassa ottamassa väsymyksestä ja onnesta tutisevan tytön halaukseensa.


Maratonia edeltävä viikko oli varsin hektinen tenttivalmistautumisten ja useiden vierailijoiden myötä. Samalla silmäilin hieman huolissani säätiedotetta, joka lupasi juoksupäivälle +23C ja täyttä aurinkoa. Vaikka Pariisissa ollaan jo tovi nautittu lämpimistä lähes kesäisistä säistä, en ole vielä ihan sinut kuumassa juoksemisen kanssa. Eniten minua jännittikin lihaskrampit, sillä ensimmäisellä puolimaratonillani viimeiset pari kilometriä kärvistelin lähes lamauttavien pohjekramppien kanssa kun sää oli juurikin lämmin ja aurinkoinen. En ole mikään geelien ja urheilujuomien ystävä mutta tällaisten urheilusuoritusten aikana turvaudun niiden nopeaan energia- ja suolavarastojen täyttökykyyn. Vaikka ennen maratonia pitäisi pitkillä lenkeillä testata kaikki kisassa käytettävät geelit sun muut, on minun myönnettävä, etten ihan noudata oppikirjaa tässä suhteessa. Tiedän, ettei vatsani tykkää geeleistä tai urheilujuomista, vaikka sitä kuinka harjoittelisin, enkä siis halua turhan takia sitä tavallisilla lenkeillä kiusata. Aiempien kisakokemusten perusteella tiedän kuitenkin niiden toimivan. Itse kisaa varten pakkasinkin vyölaukkuuni neljä energiageeliä noin kymmenen kilometrin välein otettavaksi sekä yhden energiapatukan jos tulisi tarvetta kiinteämmälle purtavalle. Baanan varrella oli noin viiden kilometrin välein tarjolla vettä, sokeria, banaania ja kuivattuja hedelmiä, joten geelit toimivat itselleni etenkin suolatasapainon takaajina. Kisaa edeltävänä iltana hoidin tankkauksen viettämällä Mamman kanssa pasta-partyt kotonani avokadopastan merkeissä. Itse juoksupäivänä ei ole kaurapuuron voittanutta vaihtoehtoa aamupalalla; sen toimivuuden olen testannut geelienkin edestä.
 Kisapäivä tosiaan valkeni kirkkaana ja lämpimänä. Lähtö Champs-Élyséellä oli aamu kahdeksan jälkeen ja jo tuolloin pärjäsi hyvin shortseissa ja T-paidassa. Fiilis ja meininki olivat lähtöalueella kerrassaan mahtavat ja kirmasin matkaan into piukkana. Jalat tuntuivat keveiltä ja askel rullasi. Aurinko paistoi ja ihmiset hurrasivat bulevardien varrella. Tätä oli niin odotettu. Ei siinä ollut hymyssä pitelemistä.
Allez les Erasmus!


On kuitenkin myönnettävä, että melkein koko matkan minua jännitti, tuleeko kohta seinä vastaan, iskeekö kramppi tai lähdinkö sittenkin liian kovaa tahtia, varsinkin kun sää oli niin lämmin. Onnistuin tankkauksissa ja vauhdin säätelyssä kuitenkin hyvin ja askel kiisi ja hymy ylsi korvasta korvaan vielä kurvatessani 30 kilometrin kohdalla kannustusjoukkojeni ohi. Ja siitä jos mistä sain voimaa viimeisille varsin tiukoille 12 kilometrille. Tässä vaiheessa otetaan mittaa jalkojen lisäksi mielen vahvuudesta. Vielä on jaksettava vaikka jalat painavat ja keho yrittää saada mielen ymmärtämään, että nyt olisi aika lopettaa. Itselläni näiden pitkien kilometrien aikana suuri voimalähteeni ovat kaikki rakkaat ystäväni, perheeni ja lähimmäiseni. He ovat mukanani henkisesti ja heistä saan voimaa matkani varrella. Heille minä haluan omistaa nuo maagiset 42 kilometriä ja he saavat minut jaksamaan kunnialla loppuun saakka. Eikä sitä tunnetta voi sanoin kuvata kun viimein näkee maaliviivan ja ymmärtää, että tosiaan pystyin tekemään sen. Juoksemaan 42 kilometriä ilon kautta ja hymyssä suin. Olo on kertakaikkisen onnellinen ja ylpeä kun keho on upeasti taistellut loppuun saakka ja kaikkensa antanut. Ylpeys ja onni siitä, mihin oma keho ja mieli yhdessä pystyvät saa ilon kyyneleet piirtämään omat uransa juoksijan hikisille poskille. Maaliin tullessa ymmärtää, ettei maraton ole vain fyysinen juoksusuoritus. Se on kehon ja mielen yhteinen matka, joka on paljon pidempi kuin nuo 42 kilometriä. Itse maratonin 42 kilometriä ovat vain sen yhteistyön kohokohta mutta ilman pitkäaikaista, pitkäjänteistä ja perusteellista pohjatyötä ei noita kilometrejä ikinä saataisi juostua. Maaliviivan ylittyessä se uurastus palkitaan. Omat onnenkyyneleeni pääsivät myös Pariisin maratonin viralliselle videokoosteelle


Tällä maratonilla maaliviiva ylittyi osaltani ajalla 3 tuntia, 21 minuuttia ja 31 sekuntia. Sellaisella tuloksella sijoituin sarjani (naiset alle 23 vuotta) toiseksi ja kaikista n 10 000 naisjuoksijasta olin 145. Sellaiseen tulokseen rakkaus lajia kohtaan minut tällä kertaa kantoi. Kiitos teille kaikille, jotka olitte mukanani matkalla niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ilman teitä en olisi siihen pystynyt.



sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Vaihtovuosi on elämän parasta aikaa

Kevät on saapunut Pariisiin! Torstaina lämpömittari hivuttautui jopa lähelle 20 lämpöastetta ja pyöräillessäni Pariisin halki sain riisua yhden kerroksen toisensa jälkeen kun en meinannut aluksi uskoa, että pelkällä paidalla tosiaan tarkenee. Narsissit ja krookukset kukkivat jo kilpaa kirsikkapuiden kanssa ja riippuoksaiset puut Seinen varrella ovat alkaneet vihertää. Linnut visertävät ikkunani alla jo aamuvarhaisesta asti, mikä yhdessä valoisien aamujen kanssa tekee päivien aloittamisesta niin mukavaa! Enää ei tarvitse keittää aamuteetä hehkulampun valossa kun luonnonvalo tulvii sisään heti seitsemän aikaan. Pari kertaa olen jo päässyt vetämään pelkät sortsit jalkaan lenkille lähtiessäni ja silti on hiki tullut pintaan. Mutta toisaalta nyt eletään jo maaliskuun puoltaväliä, joten ei taida olla ihmekään, että tänne Keski-Eurooppaan alkaa virrata lämpimämpiä tuulia.
Yhtä jalkaa kevään tulon myötä olen hätkähtänyt ajan kuluun täällä vaihdossa. Muutama ystäväni, jotka olivat vaihdossa vain puoli vuotta, ovat jo palanneet koteihinsa tovi sitten, mikä pisti väistämättä tajuamaan sen tosiasian, ettei tämä vaihtovuosi todella olekaan niin pitkä kuin aluksi ajattelin ja että se jo varsin pian tulisi päätökseensä. Itse olen pian ollut Ranskassa jo seitsemän kuukautta(!) eikä vaihdostani siis ole jäljellä kuin kolme. Juu, totta on, että kolme kuukauttakin on varsin pitkä aika, mutta jos ottaa huomioon, kuinka nopeasti nämä seitsemän kuukautta ovat menneet, on ajatus suorastaan kauhistuttava.

Kotiinpaluu ei tunnu kamalalta ajatukselta sen takia, ettenkö olisi viihtynyt Suomessa tai ettenkö olisi nauttinut elämästäni Helsingissä. Se ei missään vaiheessa ole ollut ongelmani, eikä syy vaihtoon lähtöön. Itse asiassa mietin pitkään ennen vaihtoon lähtöä, olenko ihan kahjo kun jätän elämän ja arjen, jossa viihdyn niin hyvin ja joka on niin monin tavoin minunlaistani. Entä jos en viihtyisikään vaihdossa ja kun palaisin, olisivat asiat muuttuneet niin, etten enää pääsisi vanhaan ihanaan elämääni kiinni? Ajatus oli jo alusta lähtien hieman hullunkurinen, sillä elämäni ei olisi joka tapauksessa jatkunut samanlaisena jo kolmannen vuoden klinikkaan siirtymisen vuoksi. Muutos elämässä on jatkuvaa ja väistämätöntä, eikä sen pelossa kannata jättää asioita tekemättä. Jos eivät asiat muuttuisi tai kehittyisi, niin eikö elämä olisi pitkän päälle aika tylsää? Vanhasta irtipäästäminen on kuitenkin vaikeaa ja pelottavaakin, mutta välistä niin tarpeellista. Kuten taisin jo ennen vaihtoon lähtöä kirjoittaa: on pelottavaa, kun tietää, mitä taakseen jättää, muttei ole aavistustakaan siitä, mitä tuleva pitää sisällään. Mutta yksi elämän parhaista tunteista taitaa olla, kun hyppää tyhjään silmät kiinni ja mieli avoinna ja huomaa, että siivet todella kantavat. Ja pääset vielä lentämään ylöspäin.

Suomesta lähtö viime kesänä sujui yllättävän kivuttomasti. Tietenkin minua jännitti kamalasti ennen lähtöä, mutta kerran kun sitä pääsi paikan päälle Pariisiin, ei koti-ikävä iskenyt kertaakaan. Suurelti luulen tämän johtuvan siitä, että tiedän palaavani taas ensi kesänä takaisin. Pariisissa olen vain vuoden, joten siitä ajasta täytyy nauttia täysin rinnoin; ruisleipää pääsen sitten taas syömään ensi syksynä. Mutta piakkoin kun koittaa uusi lähdön paikka, tällä kertaa paluu Suomeen, eivät lähtökohdat olekaan lainkaan samat. Tänne tullessani minulla ei ollut Pariisissa mitään ja näinä seitsemänä kuukautena olen rakentanut itselleni kerrassaan ihanan elämän. Ja se on elämä, johon en enää ikinä pääse palaamaan kerran kun täältä lähden. Kesällä en voi lohduttaa itseäni samoin kuin vuosi sitten sanomalla, että vuoden päästä taas pääsen kaikkien näiden asioiden pariin. Kun tulee jäähyväisten aika, ovat ne aivan eri tavalla lopulliset. Pala nousee kurkkuun jo pelkästä ajatuksesta.

Tietenkin vaihtovuosi rakentuu sen pohjalle, että tätä eletään vain vuosi. Suuri osa ystävistäni lähtee takaisin omiin kotimaihinsa samoihin aikoihin kuin minäkin. Mutta samalla olen rakentanut itselleni tänne Pariisin kodin ja löytänyt paikallisista niin kiipeilijöistä kuin opiskelijoistakin itselleni todella läheisiä ystäviä ja jopa eräänlaisen perheen. Olen itse suoraan sanottuna yllättynyt, kuinka hyvin olenkin täältä Pariisista paikkani löytänyt, sillä ennen vaihtoon lähtöä sitä hieman epäilin. Vuosi sitten keväällä kävin suurta sisäistä kamppailua päättäessäni, lähtisinkö Pariisiin vai Sveitsin Lausanneen vaihtoon. Se oli itselleni eräänlainen identiteettikriisi: tahtoisinko viettää vuoden vuorilla vai kaupungissa? Päädyin lopulta Pariisiin monien asioiden summana. Pariisissa asuminen oli ollut aina haaveeni ja milloin minulle ikinä tulisi mahdollisuus asua siellä vuosi. Ajattelin myös, että Pariisin metropoli mahdollistaisi aivan eritavalla upean ja ennen kaikkea monipuolisen vaihtovuoden; Fontainebleaun boulderkivet olisivat aivan kulman takana samoin kuin Pariisin kulttuuritarjonta sekä ihanat leipomot. Pariisista olisi myös helppo tutustua muuhun Eurooppaan ja Ranskaan. Myös Pariisin opintojen käytännönläheisyys sai minut kallistumaan Ranskan puolelle. Minun on kuitenkin myönnettävä, etten ollut aivan varma, olinko tehnyt oikean valinnan. Sisimmiltäni olen pohjoisen luonnonlapsi, joka valitsee mennen tullen telttamajoituksen tähtitaivaan alla hotelliyön sijaan ja joka polkee pitkin (Pariisinkin) katuja joogatrikoissa ja lenkkareissa. Viihtyisinkö sittenkään tuossa suurkaupungissa, joka rönsyili pariisilaista eleganssia? Epäröintiäni ei lainkaan helpottanut monilta tahoilta kuulemani ikävät kokemukset niin pariisilaisista kuin elämästä yleensäkin Pariisissa. Tämä pinnan alla kytevä epäröintini sai varmaankin aikaan sen, etten juurikaan maalaillut suuria ja mahtavia vaihtovuosiunelmia, enkä oikeastaan tiennyt mitä odottaa. Lähdin siis matkaan täysin avoimin mielin. Ja hieman varuillani, sillä olin henkisesti valmistautunut siihen, ettei Pariisi ehkä olisikaan minun kaupunkini.

Valehtelisin jos väittäisin, että Pariisi olisi unelmieni kaupunki ja, että haluaisin viettää täällä loppuelämäni. Saatika, etteikö alussa olisi ollut vaikeuksia erinäisten byrokratia-asioiden ja järjestelyjen kanssa (muistatteko esimerkiksi pankkitilin avaamishärdellin). Mutta pienen epävarmuuden myötä minulla oli jo alusta asti extratsemppi mukanani, eivätkä pienet tai suuremmatkaan vastoinkäymiset päässet minua lannistamaan. Olin valmistautunut siihen, ettei uuteen kaupunkiin ja kulttuuriin sopeutuminen välttämättä kävisi sormia napsauttamalla tai että elämä metropolissa saattaisi tuottaa luonnonlapselle haasteita. Tiedän, ettei Pariisi ole täydellinen ja sen sisäistäminen ja hyväksyminen tekee asioista ja elämästä paljon mukavampaa. Ehkä siksi olenkin nyt tänne suurkaupunkiin niin hyvin päässyt kotiutumaan, kun en odota kaupungilta tai elämältä täällä pelkkää ruusuilla tanssimista. Kaupunki tuntuu vielä enemmän omalta kun sen sisimmän löytämiseen on saanut tehdä töitä. Samalla suurkaupungin kanssa kamppaillessani olen tullut päätökseen viime keväisen pienimuotoisen identiteettikriisini kanssa. Kun löytää itsensä täysin erilaisesta ympäristöstä uuden kulttuurin ympäröimänä, oppii valtavasti itsestään. Pariisissa on lähes kaikkea tarjolla ja kaikkien niiden mahdollisuuksien keskellä sitä oppii löytämään sen oman palettinsa ja polkunsa. Sitä saapuu niiden itselle tärkeiden asioiden äärelle ja löytää miljoonakaupungin sykkeestä omat hengenheimolaisensa, joiden kanssa jakaa omat intohimonsa.

Kesällä koittava kotiinpaluu tulee olemaan vaikeaa. Mutta samalla tiedän, että lähtö on väistämätön ja tarpeellinen. Vaihtovuosi on ehkä elämän parasta aikaa, mutta tällaisenaan sen on tarkoitettukin jatkuvan vain vuoden. Vaikka jäisinkin, ei elämä ensi syksynä enää olisi samanlaista. Osa vaihtovuoden hohtoa taitaakin olla juuri siinä, että kaiken uuden kokemiseen ja näkemiseen uudessa ympäristössä on aikaa vain vuosi. Ajasta nauttii eritavalla ja mahdollisuuksiin tarttuu helpommin kun tietää, ettei se tule kestämään loputtomiin. Mutten kuitenkaan ole sitä mieltä, etteivätkö esimerkiksi ystävyyssuhteet olisi yhtä lailla syviä ja tärkeitä. Täällä löytämäni ystävät ovat minulle kuin perhe, enkä ikinä pitäisi heitä vain vaihtovuoden tukiverkkonani. Vaihdossa solmittujen ystävyyssuhteiden taustalla kuitenkin kytee tieto siitä, ettei läheinen yhteiselo luultavasti tule jatkumaan. Vaikka tämä saattaa tuntua raastavalta, on se myös varsin tervettä. Tiedämme, että ystävyyssuhteen ylläpitäminen voi olla haastavaa ja tulee varmasti olemaan aikoja, joina emme tule näkemään toisiamme usein, mutta samalla olemme valmiita tekemään töitä välien ylläpitämiseen kun elämämme asettuvat eri puolelle maailmaa. Ja olemme valmiita ja innokkaita jakamaan ja näyttämään omaa kulttuuriamme ja kotimaatamme ja tutustuttamaan ystäviämme yli maarajojen oman elämämme saloihin. Se jos mikä on rikkautta.



”Mutta kyllähän sinä aina voit palata Pariisiin.” Niin on useampikin minulle sanonut. Ja tottahan se on. Vaikkei se ikinä tulekaan olemaan sama asia. En enää ikinä tule pääsemään kiinni tähän elämääni Montmartren kukkulalla. Se on väistämätön totuus, mutta se ei itkemällä juuri muuksi muutu. Voin olla vain ikionnellinen ja kiitollinen kaikesta siitä, mitä se aika on minulle antanut; kaikista niistä kokemuksista, kaikista niistä ystävistä ja kaikista niistä hetkistä, mitä vuoteni Pariisissa on minulle antanut. Olen rikastunut henkisesti tänä aikana niin valtavasti, etteivät edes sanat riitä sitä kuvaamaan. Ja vaikken pystykään elämääni täällä jatkamaan loputtomiin, uskon että sen myötä avautuneet ystävyyssuhteet tulevat kantamaan koko loppuelämäni ja että vaihtovuoden jälkimainingit tulevat vielä pitkään vaikuttamaan elämääni. Vaikkei vaihtovuoteni vielä olekaan päätöksessä ja minulla on vielä muutama kuukausi aikaa sitä elää ja hengittää, voin vakuuttaa, että se on ja on ollut elämäni parasta ja rikkainta aikaa. Ajatuskin siitä, etten olisikaan viime syksynä hakenut vaihtoon tänne Pariisiin, puistattaa. Joskus hyppy tuntemattomaan on todella paikallaan.
What if I fall?
But oh darling. What if you fly?

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Urheilija ei tervettä päivää nää

Sade ropisee ikkunaani täällä Montmartren kukkulalla tänä lauantai aamupäivänä. Eilen ja toissapäivänä saimme me pariisilaiset nauttia auringon paisteesta ja hyvinkin keväisestä säästä (näin ensimmäiset krokukset!), mutta muuten olemme saaneet sonnustautua tiukasti sadetakkeihin tuulen ja tuiskun piiskatessa kaupunkia. Edes sateenvarjoa ei ole voinut käyttää viiman ollessa niin voimakas. Enää ei tuuli vaikuta niin raivokkaalta, mutta sen näkee vasta kun pistän viimein nenäni ulos. Pian saankin vetää takin niskaan ja suunnata Gare du Nordille hakemaan rakasta siskoani, joka tulee nauttimaan Pariisin keväästä luokseni melkein viikoksi. Toivottavasti ei ihan koko aikaa sataisi… Mais au pire, pakenemme museoihin ja kahviloihin suojaan kuralammikoita ja sadekuuroja. Pariisista kyllä löytyy tekemistä ja nähtävää kaikilla säillä ja kaikkina vuodenaikoina!

Oma laskiaistiistaini kului puhjenneen renkaani kanssa pitkin Pariisia lasketellen... Onneksi tämä pyörähuoltamo pelasti minut ja vaihtoi eturenkaan vain 15€ hintaan. Minulla ei ole täällä Pariisissa pumpun ja öljyn lisäksi muita pyöränhuoltotarvikkeita, mutta onneksi korjaamoita löytyy varsin hyvin joka kaupunginosasta.


Edeltävä viikko on ollut varsin haastava. Tällä viikolla minulla oli kolme tenttiä (genetiikan, immunologian ja ensilääketieteen), joihin valmistautuminen edellisenä viikonloppuna sujui lähinnä Spéculos-vohveleita syöden ja Brysselin antimista nauttien kun vierailin lukioaikaisen kesävaihtoni veljen Samin luona Belgiassa. Vaihtoperheeni asuu Bordeauxissa mutta Sam lähti lukion jälkeen Belgiaan opiskelemaan psykologiaa. Louvain la Neuven yliopisto on kuulemma edistyksellinen etenkin psykologian saralla, joten opinnot siellä ovat laadukkaampia ja antoisampia kuin Bordeauxissa. Samin Belgiaan muuttoa helpotti myös se, että perheen äiti Stephanie on belgialainen ja koko hänen sukunsa asuu siellä yhä. Sam asuukin nyt setänsä luona ja onnekkaasti talo sijaitsee vain parin kilometrin päässä kampukselta. Täältä Pariisista sinne pääsee kätevästi puolessatoista tunnissa ja juna vielä lähti lähimmältä juna-asemaltani Gare du Nordilta. Hintaa kertyi yhdensuuntaiselle lipulle vain reilu parikymppiä kun olin jo hyvissä ajoin liikkeellä. 



Viikonloppu Belgiassa kaikkine vohveleineen (mielettömän hyviä! Varsinkin Spéculos-tahnan kanssa, joka sekin belgialaista), ranskalaisineen (joihin olin suoraan sanottuna hieman pettynyt; miten ne nyt niin erikoisia ovat tavallisiin ranskalaisiin verrattuina?), Tintti-museoineen ja kiipeilyineen (kyllä vain! Samin setä on myös innokas kiipeilijä ja hän vei minut läheiseen kiipeilyhalliin kokeilemaan paikallisia reittejä) oli kerrassaan onnistunut ja oli aivan ihana viettää aikaa ranskalaisen veljeni kanssa mutta tämän viikon tenttejä silmällä pitäen ei valmistautuminen ollut paras mahdollinen. Tämän viikon aikana ehdin kyllä varsin hyvin kerrata kurssien sisältöä ja tehdä harjoitustenttejä, mutta en odota mitään huipputuloksia. Mielestäni tentit olivat myös varsin haastavia edellisvuosien vastaaviin tentteihin verrattuna, mitä kuulin myös paikallisten opiskelijoiden sanovan. Mutta nyt ne ainakin ovat ohi, joten saa sitten nähdä kun tulokset tulevat.




Brysselin viikonloppuna alkoi oikea jalkapöytäni hieman kipuilla. Kävelimme paljon, enkä siis oikein päässyt sitä heti lepuuttamaan ja sunnuntaina kotiin tullessani oli iltalenkki jätettävä väliin. Ajattelin, että parin päivän levolla jalka olisi taas kuin uusi, mutta kun keskiviikkona kävin yrittämässä hieman juoksuaskelia, oli leikki lopetettava lyhyeen vihlovan tunteen jalkapöydässä vahvistuessa. Olen nyt ottanut hyvin rauhallisesti pari viime päivää jalan kanssa mutta en ole ihan varma, pystynkö juoksemaan huomenna sunnuntaina koittavalla Pariisin puolimaratonilla. Kokonainen maraton on vain kuukauden päästä, enkä ehdottomasti halua riskeerata pääsyäni sinne. Katson nyt rauhassa huomiseen asti, pystynkö lähtemään baanalle juoksemaan vai pysynkö katsomon puolella kannustusjoukoissa.



”Mutta nythän voin sitten keskittyä vähän enemmän kiipeilyyn ja ottaa uinnin ja vesijuoksun siihen sivuun, jos en juoksupoluille pääse.” Näin ajattelin positiivisesti polkiessani torstaina kiipeilykisoihin immunologian tentin jälkeen. Kiipeily sujuikin todella hyvin kunnes kisojen loppupuolella yhdellä reitillä lukotin oikean olkapään varaan oikein tosissani. En ole enää ihan varma, mitä tapahtui, mutta luulen, että olkapää oli menossa pois paikaltaan, sillä tuntui kuin se olisi lukkiutunut ja sitten tuntui kuin joku olisi repäissyt tarranauhan olkapäässäni. Pelästyin kamalasti ja tiputtauduin reitiltä. Olkapää ei ollut heti tapahtuman jälkeen kovin kipeä tai särkevä mutta liikuttaessa tuntui vihlaiseva kipu. Fyysinen kipu ei siis ollut pääsyy tuskan kyyneleisiin vaan karvaimpana kurkussa poltteli pettymys. Ei nyt tämäkin. Juuri edellisenä päivänä taistelin jalan kanssa ja nyt meni olkapääkin. Voitte varmaan arvata, että senkertainen kisamenestys ei ollut päätähuimaava… Onneksi minulla oli kiipeilyperhe tukemassa ja pyyhkimässä pettymyksen kyyneleet.


Kisan jälkeen illalla konsultoituani lääkäriäni (eli äitiäni) Suomessa, oli hän sitä mieltä, että olkapää olisi hyvä käydä näyttämässä ortopedilla mahdollisimman pian. Vain, että varmistetaan, ettei mikään ole todella mennyt rikki. Laitoinkin torstai-iltana kaikille pariisilaisille ystävilleni viestiä ja kyselin, miten pääsisin mahdollisimman nopeasti vastaanotolle. Eräs espanjalainen ystäväni Xénia tekee parhaillaan harjoitteluaan ortopedian osastolla St Antoinen sairaalassa ja hänen kanssaan pääsin jo perjantaina viimeisen tentin jälkeen tapaamaan lääkäriä. Ensin kun saavuimme tapaamaan lääkärin sihteeriä, oli hän varsin haluton meitä auttamaan ja päivitteli, kuinka tulimme näin myöhään ja ilman ajanvarausta. Pahoittelimme vuolaasti ja selitimme tilanteeni, minkä jälkeen hän hieman jupisten kirjoitti minulle akuutin lähetteen röntgeniin. Saapuessamme röntgenkuvauksen odotusaulaan ilmoitti virkailija meille, että odotusaika oli 30-45 minuuttia. Olin jo istumassa kiltisti odottamaan, mutta ystäväni hoitikin puhumisen niin näppärästi, että jo kymmenen minuutin päästä seisoin hississä matkalla takaisin ylilääkärin luo röntgenkuva kädessäni. Sihteeri oli jo taas hyvällä tuulella ja lääkäri otti minut ystävällisesti vastaan vain parin minuutin odotuksen jälkeen. Kun tuli ilmi, että olen Suomesta kertoi hän, että hänen miniänsäkin on suomalainen ja lapsenlapsensa käy suomalaista koulua täällä Pariisissa. Mikä sattuma! Alkuhaastatteluiden jälkeen hän tutki olkapääni ja suureksi helpotuksekseni sanoi, ettei mikään ollut luultavasti mennyt rikki. Olkapään lihas- ja jännerakenteet olivat luultavimmin vain ottaneet hieman osumaa alkavasta olkapääluksaatiosta. Sain kuitenkin kontrolliajan ensi viikon tiistaille, jossa varmistetaan, että toipuminen on alkanut hyvin, eikä jatkotutkimuksille ole tarvetta. Nyt siis sain määräykseksi vain lepoa ja tarvittaessa kipulääkettä. Mutta en onnekseni ole tarvinnut edes buranaa, sillä olkapää ei ole särkenyt ollenkaan. Lepoa siis vain!



Että tällaista tänne Pariisiin tällä haavaa. Saa nähdä, mitä jalka sanoo huomenna juoksusta, mutta muuten tulevina päivinä keskitymme Marian kanssa leppoisaan Pariisista nautiskeluun, jotta kroppa pääsee palautumaan kolhuistaan. Lääkäri määräsi lepoa ja elämästä nautiskelua ja sitähän on toteltava! Quelle domage! ;)